Pingviinien ja katseiden välissä

Luku 1 – Päivä, jolloin aika pysähtyi

Am Berufskolleg Sennessä koulupäivä alkoi tavallisella puheensorinalla, tuolien narinaa ja lehtien kahinalla, kun opettajan kello soi. Kukaan ei aavistanut, että rakennuksesta tulisi muutaman minuutin kuluttua osa kosmista tarinaa. Katon laidalla, suurimman osan huomaamatta, seisoi mies, jonka nimeä kukaan myöhemmin ei tuntenut. Hänellä oli käsissään rakenne, joka näytti mustalta tähdeltä lasin sisällä – antimateria-pommi, joka olisi tuhonnut kaiken, jos se olisi saavuttanut päämääränsä. Mutta ennen kuin kohtalo ehtisi toteuttaa kylmää laskelmaansa, tapahtui jotain käsittämätöntä: ilmassa repeämä, valonvälähdys ja mies katosi. Teleportoitunut, kuin fyysisen lain leikkimielisellä huvilla suoraan etelän napalle. Pommi kuitenkin putosi katolta. Se putosi ja pudotessaan tuntui kuin maailma olisi pysähtynyt sekunniksi. Kun se osui maahan, se ei räjähtänyt tuleen ja tuhoon – vaan kylmän plasman aallon, näkymättömän mutta silti tunnettavan. Luokkahuoneessa kantautui viileä henkäys. Ilma sähköisti kuin itse ilmakehä olisi muuttunut. Ja sen mukana tuli outo tuoksu: meri, kalat, Antarktis, jota kukaan ei ollut koskaan käynyt. Jotkut myöhemmin vannovat kuulevansa pingviinejä, niiden kimeää kutsua niin lähellä, kuin ne seisoisivat suoraan taulun edessä.

Luku 2 – Pimeys

Keskellä tuntia valo sammui yhtäkkiä. Täydellinen pimeys, niin tiheä, ettei nähnyt omaa kättään edes silmien edessä. Mutta paniikin sijaan tunkeutui outo rauha. Pimeys ei ollut uhkaava – se oli pehmeä, suojeleva, melkein intiimi. Tässä pimeydessä heräsivät muut aistit. Äänet muuttuivat kuiskauksiksi, hengitykset tunnistettavammiksi. Ja sitten katseet – näkymättömät, mutta silti tuntuvan. Oppilaat, jotka eivät yleensä edes huomanneet toisiaan, tunsivat yhtäkkiä toisen läsnäolon. Tuntui kuin silmät olisivat pimeydessä muuttuneet porteiksi ja katseet kosketuksiksi, joita kukaan ei voinut estää. Flirtit, joita ei koskaan ilmaistu arjessa, tiivistyivät näkymättömiksi eleiksi. Huokaus, hiljainen nauru, henkäys – kaikki oli täynnä merkitystä.

Luku 3 – Ilmiöt

Kun valo palasi, tila ei ollut enää sama. Ikkunoilla seisoi pingviinejä, kuin ne olisivat löytäneet pitkän matkan etelänavalta tänne. Niiden sulat kimmelsivät kuin musta sametti, ja niiden silmät katsoivat uteliaasti nuorten kasvoja. Ja niiden välissä, plasman hohteessa, ilmestyivät hahmot – naisia, joiden kauneus oli vaikea tavoittaa. Ne tuntuivat puoliksi unelmalta, puoliksi todellisuudelta, niiden hiukset liikkuivat tuulessa, jota kukaan ei tuntenut. Ne hymyilivät kuin olisivat aina olleet siellä. Kukaan ei huutanut, kukaan ei kysynyt. Tuntui kuin kaikki olisivat ymmärtäneet, että tätä hetkeä ei saisi tuhota.

Luku 4 – Lara ja Jonas

Oppilaiden joukossa istui Jonas, hiljainen kuten aina. Hän ei ollut tyyppiä, joka teki suuria puheita. Mutta pimeyden läpi käyneenä hän tiesi, että hänen katseensa oli löytänyt toisen: Laran, joka istui ikkunan edessä. Hän oli tuntenut jotain – ei plasman henkäystä, ei kalTuoksua, ei edes pingviinejä. Hän oli tuntenut, että joku katsoi häntä, ei hetkellisesti, vaan niin kuin hän olisi tunnistamassa hänen sielunsa. Kun heidän katseensa kohtasivat, maailma hiljeni. Heidän välilleen muodostui näkymätön lanka, ja molemmat tiesivät, ettei se enää koskaan katkeaisi.

Luku 5 – Etelän napan kutsu

Samaan aikaan, kaukana heistä, salamurhaaja heräsi etelänavalla. Hän oli yksin, jäästä ja lumesta ympäröitynä, mutta ei eksyksissä. Hänen sisällään hän tunsi jotain, mitä hän ei ymmärtänyt: yhteyden luokkahuoneeseen, pommiin, joka ei ollut tuhonnut, vaan muuttanut kaiken. Ja siellä, maailman päässä, pingviinit katsoivat häntä – samat, jotka nyt olivat luokkahuoneessa. He olivat sanansaattajia, viestin kantajia, joka odottaa vielä tulkintaa.

"Eteläinen